Sunnuntaiksi San Franciscoon

Ei vaiskaan. En mennyt sunnuntaiksi San Franciscoon. Menin mummolaan.

Minulla on kaksi mummolaa. Toinen Hollolassa ja toinen Lahdessa. Molemmat ovat ruokapaikkoja. Erilaisia molemmat, mutta hyvin rakkaita.

Yksi huima ero mummoloissa on se, että Hollolan mummolassa ei ole ilveksien ja majavien taljoja, eikä peurojen, hirvien ja kaiken maailman näätien pääkalloja seinillä.
 

Tänään sain Lahden mummolassa lohisoppaa ja uunituoreita sämpylöitä. Mummini siellä on ammatiltaan kokki. Tai ainakin kuvittelen niin. Tai en oikeastaan kuvittele, vaan sen voisi arvata kaikkien ruokien maittavuuden perusteella.

Mummolassa oli tänään pappa, mummo, äiti, sisko, eno ja enon vaimo. Ja rakkaani. Voi kuinka meillä oli mukavaa. Mukavaan joukkoomme kuului myös kaksi haukkua ja yksi katti. Voi kuinka meillä olikaan mukavaa. Aurinko paistoi ja keittiössä oli kuuma ja lohisoppa oli kuumaa. Niin mukavaa.

Tänään mummolassa suunnittelimme ylioppilasjuhliani. Kyllä, ylppärini vietetään mummolassa. Mummolla on iso piha ja talo, jonne mahtuu paljon porukkaa. Se on hyvä paikka. Suunnittelimme kaikkea mukavaa menoa, juomaa ja ruokaa ja pöytäliinoja. Veikkaan, että tulee hyvät juhlat, jos nyt pääsen ylioppilaaksi (tietenkin pääsen).

Sovitin myös ylioppilasmekkoani. Ja kenkiäni. Ja olen kyllä varmasti kaunis ylioppilas nuo ylläni. Se on varma. Sanoo kuka muu mitä tahansa.

Mekkoni. En paljasta sitä vielä kokonaan. Mutta se on ihana.

Kokolappu näytti jotenkin vintagelta, joten otin siitäkin kuvan.

 

 

Nämä kengät jalassa kävelen kakkien ihmisten eteen ja saan ylioppilastodistuksen ja lakin ja olen iloinen ja niiaan ja saan aplodit.

... pidin myös ensimmäistä kertaa tänä keväänä tennareita. Ihan kuin olisi kesä ollut. Tennari kuuluvat jokakeväiseen traditiooni. Kun tiet ovat sulat, niin niitä pitkin pitää hieman kulkea tennarit jalassa. En yleensä pidä tennareita, nahkakengät ovat mukavampia. Mutta traditio on traditio. Kuten hampaiden pesu. Joka ilta suoritettava.

... ja näin kevään ensimmäisen kimalaisen. Ja kuulin sen myös. 

 ... myös räkättirastaat ovat saapuneet Suomeen. Se on sellainen asia, se räkättirastaan rääky, johon joka kevät kiinnitän huomiota. Se on merkki siitä, että nyt alkaa kevät olla hiipumassa ja kesä saapuu kohisten. Kaunista, mutta samalla surullista. Kevät, tuo voima, joka herättää luonnon eloon, menettää itse elonsa.

Toivotan uuden lukijani tervettuleeksi ja kiitän uusista kommenteista. Se on aina mukavaa. Kiitos.

Hyvää loppukevättä kaikille. Ja hyvää yötä. Koettakaa bongata kimalaisia ja kuunnelkaa räkättirastaita ja tehkää havaintoja. Havaintoja keväästä, lumen sulamisesta, kukkien kasvusta ja elämästä. Kevät on elämän aikaa.

Ps. Tämä on viideskymmenes blogikirjoitukseni. Olen hullu.