Olin mökillä

Mökkeilykausi on nyt avattu.

Mökkiviikonloppuun sisältyi pilkkiä, maisemaa, miljoona räpsittyä kuvaa, palokärkeä, joutsenta, lokkia ja jotain tuntematonta lintuparvea. Myös särkeä ja ahventa runsaasti. Sekä saunaa ja makkaraa. Ja mustikkakeittoa.

Rakkaani mökki on saaressa Luhangassa. Sinne ei kulje tietä (ainakaan ovelle asti). Talvisin saareen hiihdetään ja kesäisin soudetaan. Nyt emme tieneet jäiden laidasta, kantavatko ne vai eivät. Hilmanen (kuvassa alla) siis mukaan, jotta voimme aamulla soutaa takaisin autorantaan jos jäät ovat yön aikana sulaneet. 

Hilmanen.

Jää kantoi, mutta se oli lukas ja peittyi noin 10- 30 cm vesipeitteeseen. Siinä peitteessä saattoivat kalatkin uida (lue tekstiä eteenpäin niin saat tietää).

Perille mökille päästyämme heitimme vain rinkat terasille ja menimme rakkaani kanssa pilkille. Matkalla olimme poikenneet Sysmän Tokmannissa ja hakeneet sieltä minulle aivan tuliterän pilkin. Siima vain kelaan kiinni ja menoksi.

Järvellä satoi vettä ja tuuli. Vaihdoimme paikkaa usein. Saappaani suorastaan nielivät vettä kun kahlasin jäällä. Ilkeän tuntuista.

Saaliiksemme emme saaneet joulupalloja emmekä pilkkihaalareita. Emme oikeastaan saaneet mitään. Kaikki kalat olivat sinttejä (kuva alla). Eihän niillä mitään tee.

(Otsikko: Särjen tarina)

Suurimmat saamamme kalat olivat särkiä. Ja kai tiedätte särjen laidan Suomen kala-hierarkiassa? Rakkaani oli brutaali ja heitti saamansa särjen korkealle ilmaan ja särki paiskautui jäähän. Juoksin särjen luo ja yritin pulauttaa sen kairaamastani avannosta takaisin järveen. Mutta oli liian myöhäistä. Taisin suutahtaa tästä ilkeästä teosta rakkaalleni. Minä ajattelin vain särjen kipuja ja tuskia, mutta rakkaani ajatteli nälkäisiä lokkeja ja Päijänteen kalakantaa. Molemmilla oli näkökulmansa.

Rakas vannoi ettei käyttäytyisi niin rumasti seuraavaa särkeä kohtaan. Siksipä minä sain päättää seuraavan särjen kohtalosta. Halusin ottaa selvää, pystyykö kala todella uimaan siinä jään pinnalla lilluvassa vedessä. 

Rakas sai särjen. Minä nappasin särjen. Lähdin juoksemaan jäätä pitkin. Yritin etsiä kovin syvää kohtaa missä särki viihtyisi. Löysin. Mutta se ei ollut tarpeeksi syvä. Särki kykeni uimaan vain kyljellään. Nappasin särjen taas kouraani. Ja juoksin. Etsin jälleen syvempää kohtaa. Löysin, mutta se ei ollut tarpeeksi suuri. Särki törmäsi vesilammikon "rantaan". Otin särjen taas kouraani ja juoksin. Saappaani täyttyivät tässä touhussa vedestä, mutta se ei haitannut. Särjelle piti löytää allas.

Juoksin ja juoksin. Vihdoin se kaikkein paras allas löytyi. Särki ei törmännyt "rantoihin" eikä uinut kyljellään. Mutta se oli niin surullinen. Sen tumma selkä erottui helposti jään vaaleasta pinnasta. Se oli kuin katettu ateria jollekin pedolle. Kuinka minä saatoin olla niin tyhmä ja tehdä viattomalle luontokappaleelle noin? Särki luki ajatukseni. Se ui nimittäin luokseni, ja törmäsi saappaaseeni. Ikään kuin se olisi sanonut: "vie minut kotiini". Meilkein itkin.

Nappasin särjen kouraani. Juoksin ja juoksin. Annoin särjen välillä hengittää ja laskin sen lammikkoon jään pinnalle ja nappasin sen taas sitten kouraani ja jatkoin juoksua. Pääsimme avannolle ja laskin särjen sen suulle. Särki katosi avannon pimeyteen. Sydämeni huokaisi lempeydestäni ja helpotuksesta. " Olinpas hyvä ihminen" minä sanoin.

Rakkaani sai särjen. Taas. Sillä minun tuliterällä uudella pilkki-ongellani. Mutta kuulkaas. Siima katkesi. Ja särki vei pilkin ja koukun mukanaan. Nauroimme. Se oli se sama särki varmastikkin, jota minä juoksutin järven jäällä. Näin se kosti minulle moisen retken. Ei haittaa. Nyt se on kymmenen euron särki.

Moisen reissun jälkeen minun saappaani olivat tyystin kastuneet. Ja niin myös sukat. Lähdin mökkiin lämmittelemään.

Järven jäällä oli runsaasti vettä, kuten jo mainitsinkin. Kairaamistamme rei'istä syntyi jäälle viemäreitä ja jään päällä ollut vesi virtasi kovaa vauhtia jään alle. Syntyi mahtava pyörre. Kiersimme saaria ja tuijoteimme kairaamiamme reikiä tuntikausia. Emme edes kairanneet niitä kalastus-tarkoituksessa vaan viemäri-ilmiön vuoksi. En ole koskaan kohdannut vastaavanlaista ilmiötä. Se oli mahtavaa.

Iltapalaksi paitoimme kamiinassa makkaraa kunnon mökkimeiningissä. Kävimme myös saunassa. Mökillä on aina maailman parhaat löylyt. Ja makkarat. Ja kaikki. Paitsi hygienia (hyi, en voi pestä käsiä).

Illalla nukkumaan mennessämme löysin kadonneen ystäväni. Sen nilkat olivat nyrjähtäneet.

Seuraavana päivänä kävimme taas pilkillä. Sinttejä sieltäkin tuli. Mutta ei tuullut eikä satanut. Kuuntelimme, kuinka palokärjet viestittelivät toisilleen saaresta toiseen, hakaten nokkaansa kaarnaan. Se oli mahtavan kuuloista.

Nyt olen taas täällä. Sivistyksen ja hygienian parissa. Mutta en voi pelastaa särkiä. Pelastan jotain muuta.

Tampere. Hämeenpuistoa ja kirjastoa.

Tästä kirjoituksesta tuli melko pitkä. Toivottavasti sitä oli silti miellyttävä lukea. Tai ainakin minusta Särjen tarina oli koskettava.

Terveisiä taas lukijoilleni. Rauhallista sunnuntai-iltaa. Ja toivotan teille hyvää alkavaa viikkoa. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin!