Elämässä pitää vaan olla kissoja.
Kissakuvia.
Tai kissavideoita.
Tai Kissatarinoita.
Pitää vaan.
Olla kissoja.
Olen kertonut Kissatarinoita muutaman kerran Tampereen Ylioppilasteatterin OpenStage-tilaisuuksissa. Kännissä ja läpällä, tai ainakin krapulassa ja läpällä.
Kissatarinat ovat tarinoita Uunosta ja meidän yhteisestä elämästä.
Tarinankerronta-klubi järjestää Tampereella tarinankerronta-klubeja. Huomenna keskiviikkona voit kuulla Kissatarinoita pubissa nimeltään Kahdet Kasvot, Kauppakatu 14.
Seuraavaksi kuitenkin kuvia kissasta.
Mustavalkoinen kissa mustavalkoisissa kuvissa on aina tyylikästä toki.
Jos haluat katsella instagramissa mustavalkoisia kuvia elämästä, etsi käsiisi profiili elämä.jpg niin sieltä voi katsella.
Mukavaa kevään odotusta.
... kaipaan sitä kaikkea mitä minulla oli tuolloin. Tai oikeastaan, enpä edes tiedä mitä minulla oli. Ja vaikken mitään varsinaisesti ole menettänytkään, niin silti.
Ihmisen kai kuuluu kaivata jotakin.
Puhtaita astioita.
Puhtaita vaatteita.
Viime viikonloppua.
Äitiä.
Kesää.
Kevättä.
Vastaleikattua nurmikkoa.
Kuumaa hiekkaa.
Joulua.
Tähtisädetikkuja.
Puista putoilevia lehtiä.
Pyynikkiä.
Pyynikki oli hetken jotain niin kaunista. Jotain mitä minulla oli. Vaikken siitä omistanut palaakaan.
Ja kaikki se, mitä Pyynikki toi tullessaan.
Kaikki tuo tuolla. Jopa se ilkeä naapuri. Jopa häntä ajatellessani, solut sisälläni täyttyvät lämmöstä ja onnesta.
Ehkä juuri siksi osasin nauttia ajastani Pyynikin harjun juurella, sillä tiesin sen päättyvän. Ehkä. En tiedä, kukaan ei kertonut sitä minulle.
Vaikka lopulta melkein kaikki siellä vaikutti olevan vain väliaikaista. Työni. Koti. Sotkut. Kesä ja lämpö. Hiki. Krapula.
Kaikki se haihtui lopulta. Ja voi kuinka kaipaankaan, vaikka kokoajan tiesin, minne olin matkalla.
Matkalla jälleen ei minnekään.
Kaikki se mitä minulla on nyt. Myös Pyynikki.
Kaikkea sitä rakastan nyt.
Sitä etten tiedä.
Sitä etten ymmärrä.
Sitä, etten saa selville huomista.
Ja se, että olen juuri siellä, missä kuuluukin.
Kotona.
Matkalla,
omassa elämässäni.
♥
