I did some thing

 

Muutin Lappiin.

Rahat loppuivat.

Olin nälkäinen.

Satoi vettä.

En halunnut ulos.

Jotain syötävää piti saada.

Tässä on tulos.

Olen joka päivä itselleni kiitollinen siitä, että olen motivoitunut ruuan laittoon. Rakastan tuoksuja, makuja ja värejä ruuassa. Rakastan uutta ja ihmeellistä, sekä perinteistä ruskeaa kastiketta. Ruuassa ei ole kyse rahasta, vaan rakkaudesta. Rakastan ruokaa, ehkä jopa liikaakin.

Elämäni on ajautunut siihen pisteeseen, josta olen unelmoinut koko aikuisikäni. Aion kirjoittaa siitä pian, sillä nyt uskallan itsekin sanoa sen ääneen.

Valitettavaa on, kun unelmistani tuli totta, niin samalla ulkona syöminen ja Wolttaaminen loppui. Mutta se on ihan ok, let's go.

Eräänä iltana sattui niin, ettei huvittanut lähteä kauppaan. Jääkaapissa loisti (kuten tälläkin hetkellä) vain valo ja nahistunut omena. Myös mustunut banaani. Ja olen sitä mieltä, ettei näistä aineksista saa loihdittua kunnollista päivällistä.

Siispä kurkkasin vanhaan tapaani kuivakaapin puolelle. Kun jääkaappi ei miellytä, ehkä kuivakaapista löytyisi vaikka popcornia tai nuudelia. 

Nyt vaan kävikin niin, etteivät popparit ja nuudelit maittaneet, sillä olin niitä syönyt jo eilen. Kylläpä sattuikin! Että nyt sitä sitten hirveässä nälässä selvittelen keittiössä, mitä mieleni tekee, ja mihin ainekset riittävät.

Mutta ette usko.

Ette usko, mitä sain aikaan.

Tässä teille esittelen:

Corona-curry

Aineksina:

1 punasipuli

3 esikeitettyä perunaa (voit keittää pilkottua perunaa tai käyttää eilisiä jämiä)

1 purkki kikherneitä

1 purkki kookoskermaa (250ml)

Jasminriisiä

Keltaista currytahnaa 1,5 rkl

Currya 2 tl

Chiliä (oman maun mukaan)

Paprikajauhetta 1 tl

Suolaa

Pippuria

Hunajaa (reilu loraus)

Oliiviöljyä

Soijakastiketta

Tuoretta korianteria (oman maun mukaan)

Huuhtele riisi ja laita riisi kiehumaan ohjeen mukaan.

Pilko perunat (voit keittää ne ensin ja laittaa sitten riisin kiehumaan, jollet käytä kypsää perunaa)

Suikaloi punasipuli.

Laita pannulle reilu loraus oliiviöljyä ja mausteet (käytän paistossa oliiviöljyä, voit valita makusi mukaan muun öljyn)

Kuullottele sipulia mausteiden joukossa.

Heitä joukkoon kikherneet ja melkein kypsät perunat.

Paistele tovi, siten että perunat ja herneet ovat pehmeitä.

Lisää joukkoon kookoskermaa, huuhtele purkki vedellä ja nakkaa huuhtelus pannulle.

Lisää tilkka soijakastiketta.

Hauduttele kymmenisen minuuttia.

Riisi taitaa jo olla kypsää.

Nyt kastikekin.

Heitä joukkoon vielä makusi mukaan tuoretta korianteria (itse olisin laittanut koko pensaan, muttei sitä ollut kuin muutama lehtinen).

Asettele lemppari-lautaselle riisiä ja siihen päälle currysoossia. 

Koristeeksi vielä makusi mukaan korianteria.

Tämä annos on vegaaninen ja soijakastiketta on saatavana gluteenittomana. Halusin kirjoittaa tämän reseptin itselleni muistiin, sillä en ole koskaan tehnyt itse näin hyvää currya. Punasipuli ikään kuin karamellisoituu hunajan ja mausteiden seassa kovin lempeäksi. Se on hyvä kaveri perunalle, joka on melko mitätön. Mausteinen (muttei liian tulinen) kasike lämmittää mukavasti, ja miedot kikherneet tuovat siihen mukavasti purutuntumaa ja proteiinia. Kokeile sinäkin. Saat tästä aurinkoa ja iloa marraskuiseen eristysaikakauteen.

Terveyttä ja vireyttä, toivotan. 

Terveisin 

Elina 

♥

No enhän mä muistanutkaan...

... että mä en ole ollenkaan kirjoittanut tänne muistiinpanoa mun ompeluksista!

Kaikki alkoi kai sitten siitä, kun huomasin että painoni on noussut. Niin vain joskus käy. Että jos makaa kotona ja syö ihan vitusti. Silloin saattaa paino nousta.

Näin ollen eivät sitten kaikki vaatteet enää sopineetkaan ylleni. Kirpputoreilta olen vaatteeni ostanut varmaan kohta jo kymmenen vuoden ajan, mutta tässä kohtaa sitä nyt kaipasin sitten jotain uutta.

Jotain uutta ja pehmeää, turvallista. Väljää ja sellaista oman oloista.

Mummilta olen perinyt vihreän peukaloni, intohimoni ruokaan (heh vähempikin olisi riittänyt) ja ompelutaitoni. Toki koulussa onneksi opetettiin perustaidot, mutta jotain olen saletisti perinytkin.

Jatkan isoäitini jalanjäljissä ja toteutan ahkerasti olohousuja hänen kaavoillaan. Ne ei kiristä eikä purista. Siihen kaveriksi sitten semmonen saatanan iso collagepusero ettei vaan näy mahamakkarat. Kyllä kelpaa.

Kaiken kukkuraksi toteutan hyvin ankarasti oman tyylini lisäksi omaa agendaani: ostan kaikki kankaat kierrätettyinä.

Tekoturkki 3€ ja vuorikangas varmaan 2€. Myyn 666€. Tai en.

Kyllähän sitä luulisi että Eurokangas ja muut kangaskaupat ovat ihan ympäristöystävällisiä ja myytävät tuotteet eettisiä ja niin edelleen. Ja niitä minä aluksi kokeilinkin ja hintaakin tuli kivasti. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tai en minä ainakaan tiedä. 

Tampereella on helppo toteuttaa omia suunnitelmia, kun kierrätettyä materiaalia on kuluttajille tarjolla joka ilmansuunnassa. On kirppikset ja kierrätyskeskukset ja nettikaupat ja muut. Lähestulkoon heti jonkun idean synnyttyä, olen saanutkin jo materiaalit käsiini. Toistaiseksi.

Hauskinta (paskaa) tässä on se, etten oikeasti osaa ommella. Ei minulla ole alan koulutusta eikä edes tarpeeksi nuppineuloja. Homma on välillä sellasita räpellystä että.... isoäitini kauhistelisi.

Tavallaan kauhistelen, vienkö joltain oikealta ompelijalta uskottavuutta ja työtä esitellessäni sinne päin -ommeltuja kolttuja. Mutta niin kauan kun en tee tätä työkseni, homma on kai ihan ok?

Mutta kaiken olen saanut valmiiksi. Ja paljon oppinut. Ja säästänyt sievoisen summan rahaa uusiessani vaatekaappini sisällön valmistamalla vaatteeni kierräteyistä materiaaleista itse tekemällä.

Tämä on yksi niistä harvoista asioista, josta olen elämässäni ylpeä.

Ja tietysti, jos minäkin, niin miksi et sinäkin. Homman oppii nopeasti, ja vielä nopeammin, jos noudattaa ohjeita ja tekee alusta alkaen huolellisesti.

Tehdään yhdessä jotain parempaa.


Terkkuja!

Baby seal

Tässä on tämmöinen vauvahylje. 

Se syntyi ideaksi päässäni, kun näin kuvan hylje-pehmolelusta. Oli joku itse sellaisen tehnyt.

Löysin sitten ihan saakelin hyvän kankaan kirpputorilta. Semmoinen vastasyntyneen villakoiran pientä kiharaa muistuttava untuva, justiinsa hyvä tekstuuri vauvahylkeelle.

Ei ollut helppo homma. Piti tosiaanki miettiä, miten saisin hylkeen muistuttamaan hyljettä, enkä esim. delfiiniä tai jotain valasta. Onneksi olen tehnyt näitä tällaisia kokeiluja useita. Joululahjaksi annoin pipipiskejä (sellaisia mäyräkoiraa muistuttavia koirahahmoja, joissa olisi sisällä kauraa. Sopii mainiosti kipeään hartiaan tai menkkakipuihin, kun pyöräyttää pipipiskiä mikrossa muutaman kymmentä sekuntia.). Sitten ihan muuten vaan annoin lahjaksi sellaisia riepurottia (tilkuista väsättyjä rottaa muistuttavia pehmoleluja, joita voi retuuttaa menemään päiväkodissa, vaunuissa, koiran hampaissa, pesukoneessa jne.).

Tällä vauvahylkeellä on täytteenä tekstiilijätettä, mitä noista mun ompeluista syntyy. Ihan sairasta tallettaa kaikki pienimmätkin silput leikkuujätteestä, mutta tuntuu niin typerältä heittää pois. Etenkin kun niille löytyy näin hyvää käyttöä.

Tämä vauvahylje oli aluksi lahja kummitytölle (hän saa pian pienen sisaruksen, sen kunniaksi jotain spesiaalia). Olemme nyt kuitenkin päättäneet että vauvahylje jää meille asumaan. Se on oikeasti todella suloinen elementti sohvalla, tyynynä ja halailtavana. Onneksi kangasta on vielä jäljellä, näin kummityttökin saa oman halittavan vauvahylkeensä.

Tsemppiä! ♥️

Musta on todellakin huvittavaa...

#climatestrikeonline

...että koronavirus oli vielä tammikuussa "jossain Kiinassa" ja "joku flunssa". Tavallaa asian vakavuus tunnistettiin jo aika alussa viruksen kotipaikkakunnalla Whuanissa, mutta se oli siellä niin kaukana. Siellä "jossain Kiinassa" tehtiin niitä turvatoimia ja ihmiset joutui karanteeniin. " Me ollaan täällä Suomessa niin kehittyneitä ja ei meillä myydä torilla mitään lepakkoa, miten voi joku flunssa muka olla niin vaarallinen?"

Varhaisimmista koronavirustartunnoista tulee kuluneeksi pian 14 viikkoa (kissanpennun luovutusikä). Tammikuussa, "siellä jossain Kiinassa" 11 miljoonan ihmisen kaupunki meni kiinni. Ja nyt maaliskuussa Suomikin (5,513 milj. asukasta vuonna 2018) on kiinni.

Maailman terveysjärjestö WHO varoitti ihmiskuntaa pari vuotta sitten, että vielä on tuleva koko ihmiskuntaa uhkaava virus, joka viheltää pelin poikki. 

Miksi emme kuunnelleet professoreita ja tohtoreita ja varautuneet ajoissa? Miksi emme jo silloin pari vuotta sitten ryhtyneet kouluttamaan lisää henkilökuntaa turvaamaan teveydenhuollon kantokykyä kriisissä? Miksi emme jo silloin hamstranneet kuivahiivaa ja tonnikaalaa kaappeihin? Miksemme harjoitelleet etäopiskelua jo silloin? Miksei meillä ollut harjoituskaranteenia? Vessapaperi? Paska?

Jo pari vuotta sitten!

Ja ystävät rakkaat.

Tämä on  vasta alkua.

Vuonna 1988 perustettiin IPCC. Eli se "joku ilmasto paneeli, hallitusjuttu". Tämä IPCC julkisti ensimmäisen "jonku ilmastoraportin" vuonna 1990. 

On tullut kuluneeksi siis jo 30 vuotta siitä (mun ikä melkei), kun meitä ensimmäisen kerran asian suhteen heräteltiin. Yksikään kaupunki ei oo mennyt ilmastosyistä kiinni. Vai onko?

Miksi emme ole kuunnelleet tämänkään asian suhteen professoreita, tohtoreita, tutkijoita, aktivisteja, lapsiamme, ystäviämme, luontoa ja uutisia? Miksi emme jo heti alusta alkaen tehneet poliittisia  päätöksiä ilmastokuorman hillitsemiseksi? Miksi ajattelimme ilmastokatastrofin olevan "siellä jossain muualla" tai "paskapuhetta"? Miksemme jo silloin ryhtyneet muovaamaan teollisuustuotantoa kestävämmän kehityksen mukaiseksi ja puuttuneet yksityisautoiluun? Miksi ratikka tulee Tampereelle vasta nyt? Miksi tasa-arvo kehitysmaiden ja vaikkapa Euroopan välillä laahaa vieläkin ihan vitusti jäljessä? Miksei  meillä vieläkään oteta vastuuta asioista valtion tasolla? Miksi kaikki paska tuntuu kasautuvan yksilön harteille? Miksi on mustaa muovia? Liha?

Kelatkaa, jos vallitsevat olosuhteet johtuisivatkin ilmastokriisistä. Heitän nyt ihan mututuntumalta spekulointia. Jospa ilmaston lämpenemisen myötä Suomessakin pystyis lisääntymään ne afrikkalaiset vaeltajaheinäsirkat, ja ne vois syödä vaikka kaikki pellot tyhjiksi? Hyvästi ruisleipä.  Tai jos hillittömät hellekesät jatkuis Suomessa, ja Australian metsäpalojen kaltaiset katastrofit yleistyis täälläkin? Hyvästi vessapaperi. Ja tosiaan, olette varmaan kuulleet, että puut "tekee hiilidioksidista happea"? Joo niin minäkin kuulin, varmaan heti ensmmäisenä koulupäivänä! Ilmaston lämpeneminen kiihtyy entisestään metsien tuhoutuessa. Hyvästi puhdas hengitysilma ja silleen. Elämä?

Musta on todellakin huvittavaa, että me oikeasti olemme nyt pulassa koronan takia. "Jostain Kiinalaisesta kaupungista" lähti liikkeelle maailmanlaajuinen karanteeni. Nämä samat toimet koronaviruksen hillitsemiseksi, vois ihan hyvin toteuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Siinä kohtaa, kun "sieltä jostain Suomesta" lahdataan rekkalasteittain juomakelpoista vettä Delhiin, kun kaikkialla muualla se on niin saastunutta tai sitä ei ole ollenkaan, niin on jo liian myöhäistä.

Ihanaa karanteenipäivää just sulle! <3 Ehkä joku päivä ilmastokaranteeni??? <3 bless u <3

Kurkkaa seuraavat linkit:

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006438957.html

https://yle.fi/uutiset/3-8467174

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006394389.html

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006003567.html

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006162794.html

https://dynamic.hs.fi/2020/kaasukammio/

Osa noista linkeistä taitaa olla maksumuurin takana, mutta ota nyt ihmeessä se ilmainen kahden viikon kokeilujakso. 

MUTTA ON SEKI SAATANA ETTÄ KORONAVIRUSTA KOSKEVAT UUTISET ON HELSINGIN SANOMILLA KAIKILLE AVOIMET, MUTTA ILMASTOUUTISISTA PITÄÄ MAKSAA VITTU PAINUKAA VITTUUN H*ROT

Joskus, ihan vain joskus..

... havahdun kadehtivani toisia. Tänään viimeksi. Nimittäin onnellisia perheitä. Tai lähinnä lasten onnellisia suhteita vanhempaansa.

Lehdessä oli kiinnostava juttu Mauri Kunnaksesta ja hänen tyttärestään Jenna Kunnaksesta. He pohtivat kumpikin suhdettaan toisinsa.

Tämän isän ja hänen lapsensa välinen suhde liikutti. Se oli jotakin sellaista, josta kirjoittaisin satukirjoihin. Jotakin sellaista, josta minä tiedän ainoastaan lukiessani lehtijuttuja tai satukirjoja. Että olisi isä aina kotona. Ja lempeä. Ja piirtäisi. Ja antaisi lapsen suuttua. Tai ainakin hermostua. Tai ylipäätään. Olisi. Olisi vaaleanpunaista, vaaleanvihreää ja vaaleansinistä. Olisi naurua ja turvaa, hellää kosketusta, joka olisi pyyteetöntä ja vain vilpitön halu koskettaa.

Juttua lukiessa minut valtasi epätodellinen ja hämyinen tunne, ikään kuin katkeruus. Miksen minä saanut tuollaista toista vanhempaa? Miksi minä olen pelännyt ja itkenyt niin paljon? Miksi minua on satutettu? Miksen minä ole ollut tarpeeksi?

Miksi aikuinen ihminen voi pahoin? Miksi aikuinen ihminen ei hae apua? Miksi aikuinen ihminen satuttaa omaa lastaan ahdistustaan helpottaakseen?

Miksi kukaan ei auttanut? Miksi kukaan ei ymmärtänyt?

Miksi minä en ymmärtänyt? Miksi ymmärrän vasta nyt?

Vihdoin vuosien jälkeen koen, että asiat ovat hyvin. Nyt kun ei ole mitään. Ei ole pelkoa, ei ole myöskään minkäänlaista yhteyttä. On hyvä olla, kun ei ole mitään siinä, missä kuuluisi olla toinen vanhemmista. 

Mutta kuitenkin...

Hyvin moni ystävä ympärilläni on kokenut samaa. Väkivaltaa. Pelkoa. Surua. Asioita, joita pieni lapsi ei ymmärrä. Ja asioita, joita pienen lapsen ei kuuluisi nähdä tai kuulla. Ja samalla puhumme kokemuksistamme vitsaillen ja leikitellen. Toteamalla "sairasta paskaa" ja nauramme. Olemme yhdessä "yllättävän hyvässä jamassa" ja "voisi mennä huonomminkin". Ihmettelen, miten tämä on mahdollista. Niin monella, niin samoja kokemuksia omista vanhemmistaan. Niin lapsuudesta, nuoruudesta kuin aikuisuudestakin.

 Alan itse kuplautua oman todellisuuteni ja sen tosiasian kanssa, että maailma muuttuu paremmaksi. Aikuiset alkavat puhua asioista lapsilleen, ja hyväksyvät lapsensa sellaisina kuin he ovat. Ihmiset alkavat välittämään ympäristöstä ja toisistaan päivä päivältä enemmän. Ympäristö muuttuu suvaitsevammaksi ja ymmärtäväisemmäksi ja näin myös asenteet. Ja näen sitä tapahtuvan ympärilläni. Vanhemmat ovat viisaampia ja lempeitä lapsilleen. Asioista välitetään ja niistä puhutaan. Yritetään ymmärtää ja otetaan selvää. Ja tähän todellisuuteen haluan uskoa ja siten elää. Luottaa muutokseen ja parempaan huomiseen. On vaikea katkaista sukupolvelta toiselle peritty perinne, mutta se on vanhemman velvollisuus ja tehtävä, jos kyse on pienen ihmisen terveydestä ja turvallisuudesta.

Mutta silti. Tälläkin hetkellä...

Joku lyö lastaan. Joku uhkailee lastaan. Joku ahdistelee lastaan. Joku vähättelee lastaan. Omaa lastaan, ihan oikeaa ihmistä! Ihmistä, joka ansaitsee täyden oikeuden tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ihmistä, joka ei ole voinut valita syntymäänsä tai perhettään. Ihmistä, joka vasta opettelee elämään. Ajatella. Nöyryyttää ja satuttaa toista, vain koska kyseessä on oma lapsi.

Toivoisin asioille muutosta. Maailmanlaajuisesti. Mutta myös omassa elämässäni. Toivoisin hänen ymmärtävän. Toivoisin hänen hakevan apua. Toivoisin hänen muuttuvan. Mutta saako lapsi toivoa omalta vanhemmaltaan moista? Vai onko toisen oleminen ja eläminen vain hyväksyttävä?

Luettuani jutun, löydän lisää samanlaisia. Ja lisää täysin erilaisia. Samoja kokemuksia, kuin minulla. En ole yksin, enkä ole hullu. Toivoisin vain, että asiat olisivat toisin.

Asiat eivät ole  minun syytäni. Ei lapsi voi tilanteelle mitään, jos vanhempi on päättänyt suuttua ja satuttaa. Ei lapsi voi muuta, kuin ilmaista kipuaan huutaen tai itkien. Ei lapsi voi muuta.

Mutta aikuinen lapsi voi. Aikuinen lapsi voi tehdä sen päätöksen hakea apua ja muuttua. Aikuinen lapsi osaa puhua ja sanottaa tunteitaan. Aikuinen lapsi osaa olla turvallinen aikuinen kenelle tahansa. Aikuisen lapsen kuuluu opetella kuuntelemaan toisia ja pyytämään anteeksi, jos on tarve. Aikuinen lapsi voi yrittää parhaansa korjata asiat. Aikuinen lapsi osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä, miltä hänestä tuntuu.

Entä jos ympärillä ovat ne muut aikuiset, jotka yhä vähättelevät? Entä ne samat aikuiset, jotka yhä satuttavat, mutta nyt eri tavalla, kun eivät enää kehtaa käydä käsiksi? Ne samat aikuiset, jotka eivät vieläkään koe tehneensä mitään väärää. Toivoisin heidän katsovan peiliin, ja hakeutuvan avun piiriin.

On urheaa erota väkivaltaisesta ja persoonallisuushäiriöisestä puolisosta. On myös urheaa lakata elämästä väkivaltaisen ja persoonallisuushäiriöisen vanhemman odotusten ja toiveiden mukaan ja jättää taakse kaikki se, mikä ei koskaan ollutkaan vaaleanpunaista, vaaleansinistä eikä vaaleanvihreää. On urheaa aloittaa alusta. 

Sinä selviät kyllä. Minä selviän kyllä.


♥️

Vuosikymmenen ensimmäinen matkustus

Tässä ilmastokriisin keskellä kaikenlainen matkustus saa aivan uuden näkökulman.

Tarvitsenko tätä matkaa?

Onko hyöty suurempi kuin haitta?

Miksi?

Vastuu ilmastokuormasta ei voi olla yhdellä ihmisellä, joka on vain murto-osa koko yhteiskunnasta. Yhden ihmisen matka ei näy tilastoissa, mutta yhden ja muiden matkat näkyvät.

Arjessani voin kuitenkin tehdä tietoisia pieniä muutoksia. Ja ainakin yrittää.

Kaipuu maailmalle ja kokea jotain uutta valtaa ajoittain varmaankin jokaisen. Ja nyt se valtasi meidät.

Jospa edes pieni loma? Naapurimaassa? Ihan muutama päivä vain?

Nälkä ikään kuin kasvoi syödessä, mutta laivalautalla Tallinnaan matkustaminen oli silti eksoottista ja tarpeeksi poikkeavaa muusta arjesta.

Koko Eesti tarjoaa uskomattoman monipuolista matkustusta. Nähtävää ja koettavaa. Ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Maistettavaa ja haistettavaa. 

Ja koen, että matkustaminen Eestiin olisi rinnastettavissa kotimaan matkailuun, mitä ilmastokuormaan tulee.

Vuosikymmen, vuosikymmenen, vuosikymmenet

Tällä vuosikymmenellä täytän 30 vuotta. Muusta en tiedä. Tai en toki tiedä tuon tuostakaan, mutta mikäli sikäli, jos pysyn terveenä ja vältyn tapaturmilta, niin mitä todennäköisimmin täytän 30. Ihan kohta. Muutaman vuoden päästä. Saatana.

Vuosikymmen oli ja meni. Täysi-ikäistyin vuosikymmenen alussa, siitä sitten kipeiden vaiheiden kautta voisi myös sanoa että aikuistuin. 

Kaiken laista näin ja tein ja koin. Ja olen kyllä ihan tyytyväinen.

Mitä tulevaisuuteen tulee, lupasin itselleni ainakin olla silloin tällöin kauniimpi ja huolitellumpi. Lupaukseni on toistaiseksi kantanut ihan hienosti. Tarkoitan, siis, silloin tällöin huulipunaa, hieman useammin kuin yleensä. Ja joskus myös korkokenkiä. Tämä ei tietystikään ole aivan samassa linjassa siinä, mitä yleensäkin pohdin kauneusihanteista, mutta menkööt tämä nyt tällaisena roolileikkinä. Asiat tuntuvat tasapainoisemmilta ja järkevämmiltä laittautuneena. Ikään kuin ne olisivat hallinnassa.

Vietin elämäni parhaimman joulun ja uusi vuosi saapui raivokkaasti ja se ei jääänyt keneltäkään huomaamatta. 2020, siinä tosiaan on sitä jotakin.

Kissakin voi hyvin. Viettäessäni nyt paljon aikaa kotona olemme löytäneet yhteytemme uudelleen. Silitykset ja rapsutukset ovat jälleen suuri osa arkeamme ja tutut jutut sujuvat entistäkin paremmin. Uunollakin on ollut seikkailujen vuosi 2019 ja se on aika suurta 6-vuotiaan kissan elämässä.

Terveisiä kaikille, kaikki on hyvin täällä näin! 

(Ja niin tosiaan, ensimmäistä kertaa minulla on ihan oikea päiväkirja tämän lisäksi. Siinä on mustat kannet ja karheat sivut. Aion kirjoittaa aktiivisesti siihen muistiinpanojani ja myös aktiivisemmin tänne muita havaintojani. Hyvää vuotta 2020!)

Terkuin Elina

  ♥️

Uuno joulu-asussaan.