Joskus, ihan vain joskus..

... havahdun kadehtivani toisia. Tänään viimeksi. Nimittäin onnellisia perheitä. Tai lähinnä lasten onnellisia suhteita vanhempaansa.

Lehdessä oli kiinnostava juttu Mauri Kunnaksesta ja hänen tyttärestään Jenna Kunnaksesta. He pohtivat kumpikin suhdettaan toisinsa.

Tämän isän ja hänen lapsensa välinen suhde liikutti. Se oli jotakin sellaista, josta kirjoittaisin satukirjoihin. Jotakin sellaista, josta minä tiedän ainoastaan lukiessani lehtijuttuja tai satukirjoja. Että olisi isä aina kotona. Ja lempeä. Ja piirtäisi. Ja antaisi lapsen suuttua. Tai ainakin hermostua. Tai ylipäätään. Olisi. Olisi vaaleanpunaista, vaaleanvihreää ja vaaleansinistä. Olisi naurua ja turvaa, hellää kosketusta, joka olisi pyyteetöntä ja vain vilpitön halu koskettaa.

Juttua lukiessa minut valtasi epätodellinen ja hämyinen tunne, ikään kuin katkeruus. Miksen minä saanut tuollaista toista vanhempaa? Miksi minä olen pelännyt ja itkenyt niin paljon? Miksi minua on satutettu? Miksen minä ole ollut tarpeeksi?

Miksi aikuinen ihminen voi pahoin? Miksi aikuinen ihminen ei hae apua? Miksi aikuinen ihminen satuttaa omaa lastaan ahdistustaan helpottaakseen?

Miksi kukaan ei auttanut? Miksi kukaan ei ymmärtänyt?

Miksi minä en ymmärtänyt? Miksi ymmärrän vasta nyt?

Vihdoin vuosien jälkeen koen, että asiat ovat hyvin. Nyt kun ei ole mitään. Ei ole pelkoa, ei ole myöskään minkäänlaista yhteyttä. On hyvä olla, kun ei ole mitään siinä, missä kuuluisi olla toinen vanhemmista. 

Mutta kuitenkin...

Hyvin moni ystävä ympärilläni on kokenut samaa. Väkivaltaa. Pelkoa. Surua. Asioita, joita pieni lapsi ei ymmärrä. Ja asioita, joita pienen lapsen ei kuuluisi nähdä tai kuulla. Ja samalla puhumme kokemuksistamme vitsaillen ja leikitellen. Toteamalla "sairasta paskaa" ja nauramme. Olemme yhdessä "yllättävän hyvässä jamassa" ja "voisi mennä huonomminkin". Ihmettelen, miten tämä on mahdollista. Niin monella, niin samoja kokemuksia omista vanhemmistaan. Niin lapsuudesta, nuoruudesta kuin aikuisuudestakin.

 Alan itse kuplautua oman todellisuuteni ja sen tosiasian kanssa, että maailma muuttuu paremmaksi. Aikuiset alkavat puhua asioista lapsilleen, ja hyväksyvät lapsensa sellaisina kuin he ovat. Ihmiset alkavat välittämään ympäristöstä ja toisistaan päivä päivältä enemmän. Ympäristö muuttuu suvaitsevammaksi ja ymmärtäväisemmäksi ja näin myös asenteet. Ja näen sitä tapahtuvan ympärilläni. Vanhemmat ovat viisaampia ja lempeitä lapsilleen. Asioista välitetään ja niistä puhutaan. Yritetään ymmärtää ja otetaan selvää. Ja tähän todellisuuteen haluan uskoa ja siten elää. Luottaa muutokseen ja parempaan huomiseen. On vaikea katkaista sukupolvelta toiselle peritty perinne, mutta se on vanhemman velvollisuus ja tehtävä, jos kyse on pienen ihmisen terveydestä ja turvallisuudesta.

Mutta silti. Tälläkin hetkellä...

Joku lyö lastaan. Joku uhkailee lastaan. Joku ahdistelee lastaan. Joku vähättelee lastaan. Omaa lastaan, ihan oikeaa ihmistä! Ihmistä, joka ansaitsee täyden oikeuden tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ihmistä, joka ei ole voinut valita syntymäänsä tai perhettään. Ihmistä, joka vasta opettelee elämään. Ajatella. Nöyryyttää ja satuttaa toista, vain koska kyseessä on oma lapsi.

Toivoisin asioille muutosta. Maailmanlaajuisesti. Mutta myös omassa elämässäni. Toivoisin hänen ymmärtävän. Toivoisin hänen hakevan apua. Toivoisin hänen muuttuvan. Mutta saako lapsi toivoa omalta vanhemmaltaan moista? Vai onko toisen oleminen ja eläminen vain hyväksyttävä?

Luettuani jutun, löydän lisää samanlaisia. Ja lisää täysin erilaisia. Samoja kokemuksia, kuin minulla. En ole yksin, enkä ole hullu. Toivoisin vain, että asiat olisivat toisin.

Asiat eivät ole  minun syytäni. Ei lapsi voi tilanteelle mitään, jos vanhempi on päättänyt suuttua ja satuttaa. Ei lapsi voi muuta, kuin ilmaista kipuaan huutaen tai itkien. Ei lapsi voi muuta.

Mutta aikuinen lapsi voi. Aikuinen lapsi voi tehdä sen päätöksen hakea apua ja muuttua. Aikuinen lapsi osaa puhua ja sanottaa tunteitaan. Aikuinen lapsi osaa olla turvallinen aikuinen kenelle tahansa. Aikuisen lapsen kuuluu opetella kuuntelemaan toisia ja pyytämään anteeksi, jos on tarve. Aikuinen lapsi voi yrittää parhaansa korjata asiat. Aikuinen lapsi osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä, miltä hänestä tuntuu.

Entä jos ympärillä ovat ne muut aikuiset, jotka yhä vähättelevät? Entä ne samat aikuiset, jotka yhä satuttavat, mutta nyt eri tavalla, kun eivät enää kehtaa käydä käsiksi? Ne samat aikuiset, jotka eivät vieläkään koe tehneensä mitään väärää. Toivoisin heidän katsovan peiliin, ja hakeutuvan avun piiriin.

On urheaa erota väkivaltaisesta ja persoonallisuushäiriöisestä puolisosta. On myös urheaa lakata elämästä väkivaltaisen ja persoonallisuushäiriöisen vanhemman odotusten ja toiveiden mukaan ja jättää taakse kaikki se, mikä ei koskaan ollutkaan vaaleanpunaista, vaaleansinistä eikä vaaleanvihreää. On urheaa aloittaa alusta. 

Sinä selviät kyllä. Minä selviän kyllä.


♥️