(Härmälä)haavemaailmassa

Pitäisköhän mun muuttaa blogini nimi vaikka "kissanpäiväkirjoiksi" tai "kissanpäiväblogiksi"..Näyttää nyt siltä ettei elämässäni ole muuta sisältöä kuin kissat ja aurinko ja kissat ja aurinko ja kissat...

Mutta todellisuudessa, noin niinkuin linssin takaa katsottaessa, nämä kuvat sai mut aivan innoksi. Olin niin into, että aamukahvini jäähtyi. Kuvasin Nikkiä ja Uuno aivan automaattitarkennus liekehtien.

Näissä kuvissani on mielestäni sellainen maalaisromanttinen tunnelma. Hieno, vanha remontoitu rintamamiestalo jossain päin Tamperetta, vaikka Härmälässä (täällä on aika kivoja omakotitaloja). Iso piha ja omenapuut, hieman vadelmapensaita ja auringonkukkia. Talvisin punatulkut ja tilhet ahmisivat massunsa täyteen auringonkukansiemeniä ja muita linnunherkkuja. Kun kevään aurinko pilkottaisi sen hienon omakotitalon ikkunoista sisään, nuo kissat asettuisivat keittiön pöydälle juurikin noin. Valkoisten neilikoiden viereen. Nauttisivat kissat siinä auringosta ja nakuttaisivat lihaville punatulkuille ja tilhille.

Mulla olis ihana iso, sellainen melkoisen valkoinen, keittiö josta auringonvalo heijastelisi. Olisi ihana enon tekemä valkoinen kirjahylly olohuoneessa, jossa valokuvakehysten lasipinta heijastaisi sateenkaaria valkoisille seinille.

Eläisin rauhallista elämää vakaalla pohjalla, niinkuin mummo, vaikka oikeasti eläisinkin täysillä. Tai ainakin sisustaisin ja tekisin puutarhajuttuja täysillä. Mulle tulisi kesäisin ihan varmasti samanlaiset rusketusraidan kuin Helle-mummolle, kun hän kyykkii kukkapenkillä hihaton t-paita yllään. 

Äiti, antaisitko rahaa niin ostan talon?
 

(Oikeasti kyllä haluaisin siniset keittiönkaapit. Sellaiset hyvin kiiltäviksi lakatut... Niistä tulisi kiva kontrasti mun vauvankakankeltaisen sohvaryhmän kaveriksi.)

Lovely day.

Ei mul kai sillai taas mitää muuta ku et öö Uuno.

Ihania sellaset päivät. 

Ne sellaiset päivät, jotka alkavat siten, kun raotat unisia silmiäsi auringonpaisteeseen. Auringonpaiste sokaisee sinut, ja ummistat äkkiä silmäsi kiinni.

Kissa huomaa liikkeesi, ja varoen astelee sängyllä kasvojesi viereen. Ja nuuhkii.

Kissan hengitys ei haise, mutta sinun haisee. Siispä kissa nyrpistää nokkaansa.

Aurinko paistaa ja lämmittää, eikä ole kiire mihinkään.

Ei tarvitsisi edes nousta, ellet tahtoisi. 

Voisit vain jäädä siihen. Sängylle makaamaan kissan kanssa. Lämmin peitto korvilla. Suloiset ajatukset kesästä ja keväästä. Ajatukset auringonpaisteesta, jäätelöstä, aurinkolaseista ja uimarannoista. Paljaat varpaat ja hyttysen puremat. Nokkoset pistot ja mustelmat.

Täten julistan, että edellä esiintyvä kuva Uunosta on elämäni virallinen onnellisuuskuva. Aina onnettomuuden hetkellä, tuota kuvaa katsoessa, muistan elämäni kaikki onnet ja ilot, enkä ole enää murheellinen.

Tampereen Härmälässä 13.2.2015

Elina

Uuvo. Taas vain Uuvo.

Mä en saa tarpeekseni tuosta mun kissasta. Mä millään maltais olla halimatta ja suukottamatta sitä kissua. Mä sen millään malttais olla silittämättä ja paijaamatta sitä.

Uuno on vähän tuollainen takkuinen ja suttuinen maalaiskissa suuressa kaupungissa. Uuno kuuntelee päivittäin kuinka bussit kaahaa ja poliisiautojen pillit pauhaa. Uuno myös katselee ikkunasta, kuinka lentokoneet laskeutuvat Pirkkalan lentokentälle, ja hyvin syöneet varikset kaivelevat naapureiden roskiksia. Sitten Uuno ottaa päiväunet räsymatolla ja syö masunsa täyteen Junior Latz-kissanruokaa, ihan niinkuin synnyinkodissa, siellä maalla.

Toivoisin Uuno että olet onnellinen. Yritän tehdä olostasi mahdollisimman mukavan. Lupaan sinulle, että sitten kun minulla on isompi asunto ja enemmän rahaa, niin etsin sinulle jostain oikein hienon ja suuren kiipeilypuun, joka ylettyy kattoon asti. Se on sellainen kaupunkikissojen yksinoikeus, kiipeillä sisällä puussa.

Purr. Miau.

Luomisen hulluutta.

Siitä luomisesta. Kun saa aikaan jotain. Jotkut saavat aikaan hikeä ja maitohappoja. Jotkut saava luodessaan aikaan pannukakun. Jotkut luovat tekstiä. Jotkut voivat yhdessä luoda pienen ihmisen. Luovaa, luovuutta. Jännittävää.

Tykkään valokuvista. Niitä on ihana katsella. On ihana myös itse ottaa kuvia. Parasta on, kun muistaa, missä ja miten kuva on otettu. Tai kuka sen otti. Hih. Tai mitä kuvan ottamisen jälkeen tapahtui.

Toisaalta juurikin myös se arvoituksellisuus. Sinä et tiedä, mitä seuraavissa kuvissa tapahtui seuraavaksi. Sinä et tiedä tarkalleen, missä ne on otettu. Tai kuka ne otti. Hah. Minä tiedän.

Olisiko hyvä jos kertoisin, kuka kuvat otti? Olisko hyvä, jos kertoisin missä ne on otettu? Olisiko siistiä, jos kertoisin, keitä kuvissa esiintyy? 

Sen voin kuitenkin kertoa, että minustakin olisi mukavaa, jos kuvat olis tallennettu paremmalla laadulla. Dippidii. Duppiduu.

Suottapi olla

Suottapi tuo olla. 

Tuo suottapi olla että on joskus sotkuinen koti.

Pikkuruinen koti menee helposti sotkuun. Jos lattialle tippuu vaikka öö takin taskusta yksi lapanen niin suottapi tuo olla että sotkua on.

Mutta onneksi saa pienen kodin äkkiä siivottua.

Paitsi tiskit.

Niitä ei saa koskaan äkkiä siivottua. Tai siis tiskattua.








Tässä teille havainnollistava kuva sotkusta sohvallani. Minä istun sotkuisella sohvallani. Hiukseni ovat sotkuiset. Elämä on sotkuista.

Mutta aina kun siivoaa pienet sotkut niin ne ei pääse sotkeentumaan suuriksi sotkuiksi. Sotkun sotku.