Rakkautta.

 Siin' on mun Vilhoni.

Se on täynnä rakkautta ja iloa.

Nyt on koton vilinä ja vilskettä.

Arjessa riittää naurua ja hauskuutta.

Vilho on maailman herttaisin ja rohkein pikkukissa.

Vilho, elämäni kolli.

 

Vilho tuli luokseni joulukuun ensimmäisenä päivänä. Haimme hänet Tammelasta. Oli myrskyinen ja tuulinen talven ensimmäinen päivä. Mutta mikään villapaita ei lämmittänyt niin paljon kuin Vilhon rauhallinen kehräys. Vilho on nyt kaikki kaikessa.

Kotona

Kerran sattui niin että vieraita tuli kylään. Tai no, tuttujahan he olivat, mutta kylässä. Leivottiin, kokattiin, syötiin, nautittiin, juteltiin. Se tapahtui silloin 20.10.2013.

Keksiä ja kasvispitsaa, tietty. Tämmöistä täällä. Mitäpä siellä?

Valkosuklaa-karpalokeksit n. 18 kpl

200g valkosuklaata
n. 100g kuivattuja karpaloita (löytyy helpoiten&halviten Lidlistä)
150g voita
2dl ruokosokeria
1.5 dl tavallista sokeria (tai yht 3.5 dl mitä tahansa sokeria fariinista tavalliseen, ei väliä mitä)
2 kananmunaa
5.5 dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/2 tl soodaa
1tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa

1) vaahdota huoneenkämpöinen voi ja sokerit
2) lisää yksitellen huoneenlämpöiset munat
3) lisää kaikki muu. Suklaata tulee 200g mutta kuivattujen karpaloiden määrän voit silmätuntumalla päättää itse
4) kuumenna uuni 200 astetta ja viilennä taikina sillä välin jääkaapissa
5) lisää noin lihapullan kokoiset taikinapallot leivinpaperille. Yhdelle pannulle mahtuu noin 9 kpl keksejä, sillä ne leviävät paistamisen aikana. taputtele hieman matalammiksi taikinapalloja ja paista 12-14 minuuttia.

Ps. Pahoittelen kuvien SURKEAA, AIVAN VITUN SURKEAA, laatua.

Syksyn kolmas vuokrasopimus

Mitä on tapahtunut?

Missä mä oon?

Mitä mä teen?

Miksi?

Elämä on muuttunut kolmen kuukauden aikana. En osaa enää edes kirjoittaa tietokoneen näppäimistöllä. Yritän harjoitella.


Mutta kylläpä tämä päiväkirja on mennyt surkeaksi. Ihan niin surkeaksi että tekisi mieli repiä siitä jokainen sivu yksi kerrallaan ja heittää nuotioon, ja aloittaa tuhkista täysin alusta. Mutta suotta. Onhan tämä jo puolivuotias päiväkirja. Sillä oli synttäritkin. Eihän sellaista päiväkirjaa heitetä pois. Vaan jatketaan, sivu kerrallaa. Yksi kerrallaan.

Listaan hieman asioita, joita on tapahtunut, niin kaiketi saamme jonkinlaisen käsityksen elämästäni:

- ostin juuri neljälläkymmenelläviidellä eurolla kolmet kengät

- kirjoitin aiemmin syksyn KOLMANNEN vuokrasopimuksen

- liityin instagramiin, ostettuani tablet-tietokoneen

- puhelimeni meni rikki (ostin uuden, ja lisäilen kokoajan instagram-kuvia)

- olen saanut töistä kivoja kamuja, joiden kanssa olen bilettänyt

- olen nykyään kasvissyöjä, koska  #lihatonlokakuu

- olen palellut kylminä syysaamuina

- olen ikävöinyt Harua ja Narutoa. Voi kuinka kaipaankaan heitä. Heitä, jotka yllättäen saapuivat kerran luokseni. Saapuisivatpa nytkin.

- olen matkustanut ympäri Etelä-Suomea

- olen oksentanut

- ja sitten olen tehnyt mielettömiä ruokia

- kävelin myös eräänä yönä Tampereen keskustorilta kotiin, Kalevaan, yksin

- leikannut hiuksiani

- lakannut kynsiäni

- juhlinut

- itkenyt

- nauranut kuset housussa

- huutanut hampaat irvessä

- ikävöinyt

- rakastellut

- nukkunut

- siivonnut. Niin vitusti olenkin siivonnut.

- tuhlannut

- säästänyt

- nauttinut

- ahdistunut

- sisustanut

- katsellut taivaan lintuja, puiden keltaisia lehtiä, mustia silmänalusiani peilistä, mustelmia karvaisissa säärissäni, kuihtuneita kukkiani ikkunalaudalla, pihalla leikkiviä lapsia, kissoja, koiria, rusakoita ja kaupan HeVi-osastoa

- laulanut

- tietysti, olen tehnyt mielettömiä kirpparilöytöjä

- mutta en ole ainakaan jäänyt auton alle, enkä ole hypännyt benji-hyppyä, enkä ole syönyt kärpässieniä, enkä ole kakannut housuuni


Mutta kokoajan olen miettinyt elämääni. Sitä mitä haluan, ja mitä en. Rakkautta haluan, vihaa en. Hyvää ruokaa haluan, pahaa en. Lopullisen asunnon haluan, väliaikaista en. Tanssimaan haluan, istumaan en. Pukeutua haluan, vaan työvaatteisiin enää en. Rahaa haluan, työttömäksi en. Kissan haluan, kilpikonnaa en. Mitä haluan? Sitä tiedä en.

Eihän tässä kulunut kuin kymmenen minuuttia, tähän tekstin kirjoittamiseen siis... Kuinka se on niin vaikeaa? 

Palaan ensiviikolla. Lupaan. Sitten kirjoitan jotain mehevää ja maukasta. Jotain pureskeltavaa. Tai jotain, helposti nieltävää. Ja kuivaa ja mautonta. Jep. Mauttomuus on minun juttuni.

Palataan vaikkapa mauttomuuden merkeissä.





Rakastakaa.

- Elina

Kerron teille tarinan

Kaalikääryleet ja omenapiirakka.

Eräänä syyskuisena aamuna (10.9.) heräsin väsyneenä, mutta innokkaana; tiesin, että minulla oli missio.

Missioni oli yllättää rakkaani. Yllättää oikein todella.

Yhteenmuutto on muuttanut paljon asioita, niin negatiivisesti ja positiivisestikin. Elo Tampereella on ollut yksitoikkoista ja helppoa. Siispä yksitoikkoiseen ja helppoon arkeen piti saada vähän jännitystä.

Olen jo kauan haaveillut yllättäväni rakkaani aterialla. Oli siis aika tuoda arkeen vähän jännitystä ja yllätystä.

Rakkaani lempiruokiin lukeutuu kaalikääryleet. Kautta aikain kaalikääryleet ovat olleet merkki taitavasta kokista, maltillisuudesta ja täydestä masusta. Sopiva haaste minulle. Kykenisinkö minä tekemään maukkaita kaalikääryleitä, joista olen vain uskaltanut hauraimmissa unelmissani unelmoida ja joita olen maistanut vain isoäitien ruokapöydissä? Challenge accepted.

Challenge alkoi aikaisella nousulla noin kello kymmenen aikaan aamulla. Tiesin ettei aikaa ollut hukattavaksi. Pöydän tuli olla katettuna kello 14, jolloin rakkaani saapuisi näkäisenä opiskelun parista. Minulla oli siis neljä tuntia aikaa.

Kello 10.30

Istun rauhallisena sohvalla ja katson ostos-tv:tä. Tuijotan myös facebookin etusivua ja etsin netistä mukavia toteuttamisen arvoisia reseptejä. Löysin mm tämän ja tämän. Challenge sai hyvin tuulta purjeisiinsa.

Kello 11.00

Alan valmistautua. Pesen hampaat ja puen ylleni mukavat vaatteet, jotka eivät häiritsisi challengea. Noniin, nyt on valmista.

Kello 11.05

Hetkinen, muutama olennainen asia jäi selvittämättä. Mikä olisi paras mahdollinen kaali kaalikääryleisiin ja sopiiko tavallinen riisi täytteeksi? Asia ei selvinnyt googlettelemalla, joten oli pakko toimia perinteisesti: lähetin tekstiviestin alan ammattilaiselle, mammalle, ja kysyin mitä tehdä. Vastaus lähetettiin sienimetsästä, ja minä olin onnellinen.

Kello 11.10

Lähdin polkemaan Tunturi Ponillani kohti Kalevan S-markettia. Aika alkoi uhkaavasti uhata challengea, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Ripeästi kaupasta kassiin kaali, riisi, jauheliha, puolukkahillo ja suihkusaippua* (* ei käytetty kaalikääryleiden valmistamiseen).

Kello 11.50

Istun taas kotisohvalla. Tutkiskelen reseptejä. Otan challengen entistä rankemmin; aion kaalikääryleiden ohella valmistaa myös omenapiiraan. Ilmarinkadun Siwasta sain onneksi loput ainekset challengeen (mm kaneli ja vehnäjauhot, omenat kävin itse poimimassa Litukanpuistosta äidin ja pinen siskoni kanssa, siitä lisää myöhemmin).


Kello 12.00

Nyt on aika tarttua haasteeseen kaksin käsin. Kaali pataan porisemaan, läskit pannulle tirisemään ja tietokone lataukseen ja reseptit vertailuun. Sipulin pilkkominen oli niin rankkaa, että minun täytyi tehdä se parvekkeella.

Kello 12.30

Kaalikääryleet ovat kovan työn jälkeen uunissa. Ne ovat niin kauniita. Kuin pieniä vihreitä vauvoja, tai kapaloita.

Kuten näet, ne ovat aika lutuisia.

;_;

Kello 12.35

Rentoudun hetkeksi. Vertailen omenapiirasreseptejä. Valitsen parhaimman ja käyn tuumasta toimeen.

Kello 13.00
 
Alan valmistaa omenapiirasta. Keräämistäni 10 omenasta käytän 2 ja loput jäävät jääkaappiin mätänemään. Kaalikääryleet näyttävät huolestuttavasti raaoilta. One hour to go, ehtivätkö pienet vihreät lapseni kypsyä kauniin kuultaviksi ennen muruseni saapumista? Tunnelma tiivistyy ja alan panikoida. En pysy aikataulussa!

Kello 13.30

Omenapiiras menee uuniin. Kääryleen ovat edelleen kirkkaanvihreitä. Mitä teeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeen?

Kello 13.45

Rakas soittaa. Hän haluaa että lähden hänen kanssaan heti Giganttiin. Sanon, että heräsin juuri ja olen vielä yöpaidassa, tai jotakin sellaista. Hänen täytyy tulla kotiin. Hän ilmoittaa olevansa pian kotona. Omenapiiras on valkoinen ja kääryleet vihreitä. Hengittelen paperipussiin ja juoksen ympäriinsä ja yritän keksiä ratkaisua challenge-ongelmaan: se ei onnistu.



Kello 14.00

H-hetki lähestyy. Rakkaani on kymmenen minuutin sisällä kotona. AI NIIN PERUNAT!!! Onneksi koko kämppä on kuuma kuin hella kuutosella, joten aikaa ei huku.

Kello 14.10

Ovi käy, olen liikkumatta keittiössä ja kuuntelen, onko challenge onnistunut. Kuulen sanat: mikäs-täällä-haisee-tai-siis-tuoksuu. Tässä kohtaa naamani vääntyi muikeaksi ja challenge oli ainakin osittain onnistunut.

Kello 14.11

Rakas astelee keittiöön. Hän näkee ainoastaan AIVAN MIELENVIKAISEN tiskivuoren ja kiehuvat perunat. Hän kysyy: mitäs täällä tapahtuu? Ja minä vastaan: ei mitään.

Kello 14.12

Rakkaani ei katsahda uuniin. Hän ei siis käsittänyt että miellyttävä tuoksu ei ole peräisin perunoista, vaan jostakin aivan mysteerisestä lähteestä. Avaan uunin katsahtaakseni, kuinka kääryleet voivat. Piiras on vielä raakaa, mutta kääryleet alkavat muistuttaa jo ihan oikeita kaalikääryleitä. Olen niin onnellinen.

Kello 14.13 

Rakkaani tajuaa juoneni. Hän on onnesta soikeana. Niin minäkin. Kääryleet alkavat olla kypsiä ja niin myös piiras. Kaikki on täydellistä.

Kello 14.15

Pöytä on katettu. Kaikki on kypsää ja kaikki ovat nälissään. Kaikki on edelleen täydellistä.

Kello 14.16

Maistamme kaalikääryleitä. Makunystyrämme, tajuntamme, kielemme, hampaamme, silmämme, huulemme ja aivomme räjähtävät.

Kello 14.30

Olemme ahmineet vatsamme pulloleen kääryleitä. Emme jaksa syödä omenapiirasta. Rakas on kylläinen ja onnellinen. Kaikki on täydellistä.


Onnistuin. Tätä tunnetta en ole koskaan tuntenut. Tunsin tuona hetkenä jotain aivan mieletöntä, kun tajusin oikeasti tehneeni aikuisen aterian. En tiedä mitä se oli, mutta se oli mieletöntä. Ainutkertaista.

Tämä on kaunein kattaus jonka olen koskaan kattanut.

 

Tämä kaalikääryle-omenapiiras-cahllenge oli elämässäni niin mittava kokemus, että se ansaitsee vähintäänkin näin suuren muistiinpanon. Olen vieläkin niin onnellinen kun muistelen tätä päivää, ja katselen näitä kuvia. Loppuun vielä kuva puluista jotka viettävät yönsä tuuletusparvekkeella. Kuva on otettu kauan sitten, mutta nyt oli hyvä hetki lisätä se.

 Nyt hyvää maanantaita kaikille. Kohta taas töihin tai kouluun, tai minne lie elämä vie. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin ja yrittäkää selvitä rankasta viikonlopusta.

Terveisiä Tampereelta ja tervetuloa, uusi lukija! ^_^

Voisin vähän valittaa...

... mutten valita.

Viime viikkoni on kyllä mennyt osittain päin persettä, mutta se on myös ollut opettavainen ja karaiseva.

Olen oppinut ja tehnyt mm seuraavaa:

- yskänlääke, joka sisältää maltitolia, saattaa aiheuttaa ulosteen löysyyttä tai ilmavaivoja HAHA! PIERUJA!

- pulut lentävät ikkunoihin, ja jäävät paskomaan ikkunalaudallesi, huolimatta ystävällisistä eleistäsi tarjota näkkileipää lohdutukseksi mahdollisesta aivotärähdyksestä

- Nokian Eden (kylpylä) on kutistunut kymmenessä vuodessa
- ja bussi numero 70 vie sinne kätevästi

- Kalevassa ja Tammelassa on huikeasti kirpputoreja, joissa voi tuhlata vaikkapa kolmesataa euroa

- sokeritoukat keittiössä ovat ystäviä

- kotikaupunkini on nyt Tampere (en silti vieläkään pysty sisäistämään, että sinne se nyt jäi, pikkuinen Hollola)

- tamarillo eli puutomaatti on kitkerän makuinen typerä hedelmä
- sen sijaan cantaloupe-meloni on kurkkuihin kuuluva kasvi ja it tastes like heaven

Piknik, herkkuna granaattiomenaa, cantaloupea ja sitä ällöttävää puutomaattia.

- jos juo kaljaa ja viiniä, niin uni tulee paremmin, eikä pelota olla yksin pimeässä

- aamuisin kannattaa syödä aamupalaa

- ja aamupalaksi ei kelpaa Rainbow valkosuklaa-karpalo -keksit, vaikka ne ovat taivaallisen hyviä

- ja mä vihaan noita rotvallin reunoja

- sekä paljon muuta!

Noniin, muistakaa ihmiset, oppia ikä kaikki.

Syysunelmaa

On aika kynttilöiden. Syysunelma. Unelma. Unelma Säleikkö

Unelmavaatteet. Unelma sää. Unelmien kengät. Unelmien kaupunki. Unelmien Koti (ja unelmien rakas, tietty).

On syksy.

Nauttikaamme.

Nauttikaamme lämpimistä juomista.

Nauttikaamme villasukista.

Nauttikaamme värilöistosta.

Nauttikaamme uudesta alusta.

Nauttikaamme lämmöstä, nauttikaamme kylmästä.

Nauttikaamme auringon laskusta, nauttikaamme auringon noususta.

Nautitaan kaikesta. Minä ainakin aion nauttia. 

Mutta olen kahlittu työhön. Se imee minusta voimat ja elon, mutta en anna sen lannistaa.

 Sillä minua ei yksinkertaisesti lannisteta.

 Minä kahlitsen työn.

Kuluneet kengät, syyskengät. Niillä kuljen syksyllä. Ja sukat kastuvat, joko hiestä, tai märästä tiestä. Niillä kulkiessani, en voi lannistua.

 Kuten sanoin, aion nauttia.

Nauttikaamme siitä, että elämässä on sirpaleita. Sirpaleet tuovat kuulemma onnea. Rikoin töissä viisi juomalasia ja yhden maljakon. Ajattelin tästä syystä kokeilla loton päävoittoa.

Toisaalta, olen jo lottovoittaja, jos asiaa osaa tarkastella oikeasta vinkkelistä.
Olemma kaiketi kaikki.

Tämä kirjoitus on toteutettu yhteistyössä rakkaani kanssa, hän otti kuvia minusta. Tämä on toteutettu yhteistyössä myös pakottavien tarpeideni päästä valokuvaamaan ja kävelemään puistoon. Purkamaan patoutunutta taiteellisuuttani, voi tätä luomisen tuskaa.

Kiitos uusista kommenteista, oli hauska huomata, että en ole eksyksissä nettipäiväkirjani kanssa!

HYVÄÄ SYKSYÄ.

Duha ja dakkeja

Kun pakattiin, oli pimeää. Kun purettiin (muuttolaatikot), oli pimeämpää.

Emme voi tehdä makaroonilaatikkoa, kun ei oo vuokaa.

Piti ostaa veitsi että voi pilkkoa sieniä.

Piti ostaa leikkuulauta, että sieniä voi pilkkoa.

Onneksi edes nenäliinat tuli muutossa mukana, koska tämä duha on ottanut ylivallan. Mutta sehän ei estä työntekoa.

Duhan kunniaksi söimme rakkaani kanssa vähän terveellisemmin; muussia ja dakkeja.

Hyvästi

Tänään alkoi työurani Tampereella. Flunssaisena, mutta silti, Tampereella. Se oli hieno työpäivä. Töiden jälkeen apteekkiin hakemaan Finrexiä ja Bafucinia. Ja poljin pyörällä taas ympäri Kalevaa. Tuntuu aivan kodilta.

Näin ollen:

Lahti. Jotenkin, se on nyt ohi. En enää kaipaa sinua elämääni. En todellakaan.

En halua nähdä sinua enää (ikävä kyllä siltä en voi välttyä).

Haluan sinut kauas minusta, inhoan sinua.

Olet iilimato ihossani, olet ruusunpiikki kantapäässäni. Olet finni otsassani. Mene pois.

Paitsi Dublin Irish Pub ja torstaiset kakkosen hanat. Kissa vieköön. Niitä en unohda koskaan.... Ja niitä saadan jopa jäädä kaipaamaan

Inhoan.

Mutta onneksi kotikyläni on silti Hollola. Pientä Hollolaa kaipaan ja pienestä Hollolasta olen tavallaan ylpeä, vaikka Hollolan omatunto on murskana.

Mutta Tampereen kunniaksi shoppailin tänään vähäsen: ostin 12 lusikkaa ja neljä haarukkaa. Siihen toveriksi maissitärkkelystä ja pölyhuiskan.

Hyvää. Yötä.

Teen nyt sienipastaa ja hion vanhan maalin pois tuolista

Tänään Tampereella tunsin olevani kotona. Se johtui siitä, että ajoin omaa pyörääni uusilla kujilla. Ne tuntuivat kotikujilta, vaikka olivat upouusia. Täällä on nyt niin hyvä olla.

Väliaikainen koti näyttää ja tuntuu ihan oikealta, pysyvältä, kodilta. Tiedän missä mikäkin naula ja nappi on, tiedän minne tyhjät muovipussit laitetaan ja missä on teippirulla. Ei ole enää kiirettä.
Nyt on hyvä olla.


Mutta enpä silti ole saanut kameraa käteeni. Enkä silti saa mitään aikaiseksi. Koska on vain niin kiva istua tässä sohvalla ja kuunnella koulun pihalla kiljuvia lapsia (tosin nyt ne eivät kilju, kun on sunnuntai).

Tässä me nyt rentoudumme. Teekupposen* ääressä rakkaani kanssa. Kuuma tee höyryää auringon säteiden taitteessa, ja mietin millaiset kosteuvahingot se vesihöyry aiheuttaa. Ovatkohan katon maalin lohkeilut peräisin höyryävistä tee-hetkistä? Vai joistain muista höyryävistä hetkistä? Voi tätä elämän runsautta ja pienuutta.

Runsautta on sekin, että telkkarissa pyörineen elokuvan mainostauolla, ehdin käydä kaupassa ostamassa elokuvaherkkuja. Uutta minulle. Ja haitallista, sillä herkut ovat näinollen liian lähellä.

Toinen teekuppi meni kuvaushetkellä tietokoneen ääreen työhuoneeseen kuuntelemaan musiikkia ja soittamaan kitaraa. Eli nyt olemme kaksi, minä ja teekupponen.

*hienot tee-kupit onkin. Marimekkoa. Mimma-tädin ylppärilahjana ne tuli. Ensikertaa käytössä. Tämä on nyt sitä, kun elämässä pitää nauttia pienistä.  


Juokaa teetä ja nauttikaa syksystä.

Terveisiä Tampereelta!

 

On kivaa olla taas elossa

On siis kiva kun on taas aikaa tällaiseen humputteluun. Saan lukea rauhassa lemppariblogejani ja saan päivittää omaanikin, ja ehdinpä ehkä muokata ulkoasuakin! Kivaa!

Se johtuu siitä että miä saan nyt olla rauhassa omassa kodissa ja saan käydä vielä samalla paikkakunnalla töissäkin!! 

Koti alkaa pikkuhiljaa muodostua ja asiat lutviutua, siispä kehtaan jo lisätä pari kuvaakin parin viikon takaa, vielä keskeneräisestä kodista.

Tässä ne tulevat:

Talo on rakennettu 1951 ja se on Alvar Aallon suunnittelema. Kaapinovenkahvakin sen kertoo.

Hieman on vielä tyhjää, mutta kyllä tämä tästä. Sitten seuraavassa asunnossa.

Rakas osti telkkarin. Sillä olemme tappaneet aivojamme jo monta päivää.

Kotimme paras paikka.

Hedelmäkulhossa perinteisiä suomalaisia hedelmiä; kiivi, omenapäärynä ja karambola.

Parvekkeella kasvaa puu.

Ja meillä ei ollut aluksi peiliä. Piti ottaa kuvia.

On tässä tapahtunut paljon muutakin. 

Menetin nimittäin neitsyyteni, festarineitsyyteni. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa festareilla, ja se ensimmäinen festarini oli mielenvikainen Flow-festivaali. Olitko itse siellä? No sitten tiedät...

Kodin rakentaminen söi kukkarostani suurimmat setelit, joten minulla oli varaa vain perjantai-lippuun. Kauempaa en olisi kestänytkään. 

Festarilook- Killi ja goottimekko.

En kerro sen koommin, millainen iltani oli Iinan ja Killin kanssa Suvilahdessa. Se ilta jaaköön salaisiin kansioihin.

Mutta toinen elämäni huippuhetkiin lukeutuva ilta sijoittuu hieman halvempaan kohteeseen, dublinin kakkosen hanoille. 

Ne mimmit kyl tietää mikä meno siel oli, se miten meidän meikit levisi kun naama oli niin hiestä märkä ja kuinka kurkkuun sattui röökin polttaminen ja päähän aamulla sattui punaviinin suurkulutus. Mutta sen verran täytyy kertoa, että ne mimmit varas itelleen hotellihuoneen ja biletti aamuun asti. Iinalla oli lenkkarit, Saanalla vientiä, Elinalla rahaa ja kaikilla hyvä fiilis.

Onneksi pystyn hyvin kertaamaan kuluneiden viikkojen tapahtumat, sillä tärkeimmistä osa on talletettu puhelimeen. Onneksi puhelimeni selvisi likakaivoon sukelluksesta, sillä muuten ette olisi saaneet nähdä näitä tärkeitä kuvia. 


Kiitos taas sinulle elämäni, että annat minulle lisää kokemuksia ja laitat asiat järjestykseen siten että minun on helppo olla. Ja nyt elämäni pesee pyykkiä uudella pesukoneella. Eikö olekin hyvä elämä? No on!

 Terveisiä elämältäni.