Tänään Tampereella tunsin olevani kotona. Se johtui siitä, että ajoin omaa pyörääni uusilla kujilla. Ne tuntuivat kotikujilta, vaikka olivat upouusia. Täällä on nyt niin hyvä olla.
Väliaikainen koti näyttää ja tuntuu ihan oikealta, pysyvältä, kodilta. Tiedän missä mikäkin naula ja nappi on, tiedän minne tyhjät muovipussit laitetaan ja missä on teippirulla. Ei ole enää kiirettä.
Nyt on hyvä olla.
Mutta enpä silti ole saanut kameraa käteeni. Enkä silti saa mitään aikaiseksi. Koska on vain niin kiva istua tässä sohvalla ja kuunnella koulun pihalla kiljuvia lapsia (tosin nyt ne eivät kilju, kun on sunnuntai).
Tässä me nyt rentoudumme. Teekupposen* ääressä rakkaani kanssa. Kuuma tee höyryää auringon säteiden taitteessa, ja mietin millaiset kosteuvahingot se vesihöyry aiheuttaa. Ovatkohan katon maalin lohkeilut peräisin höyryävistä tee-hetkistä? Vai joistain muista höyryävistä hetkistä? Voi tätä elämän runsautta ja pienuutta.
Runsautta on sekin, että telkkarissa pyörineen elokuvan mainostauolla, ehdin käydä kaupassa ostamassa elokuvaherkkuja. Uutta minulle. Ja haitallista, sillä herkut ovat näinollen liian lähellä.
 |
| Toinen teekuppi meni kuvaushetkellä tietokoneen ääreen työhuoneeseen kuuntelemaan musiikkia ja soittamaan kitaraa. Eli nyt olemme kaksi, minä ja teekupponen. |
*hienot tee-kupit onkin. Marimekkoa. Mimma-tädin ylppärilahjana ne tuli. Ensikertaa käytössä. Tämä on nyt sitä, kun elämässä pitää nauttia pienistä.
Juokaa teetä ja nauttikaa syksystä.
Terveisiä Tampereelta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti