9.4.2019

Matkakuvia



Kaikesta riipivyydestä huolimatta, matka oli kerrassaan ihana. Kuvia siitä nyt. 

Ote matkapäiväkirjastani:
Alussa hieman jännitti, millainen matka tulisi olemaan.
Matkan keskivaiheilla vaikutti todella hyvältä. Voisin palata uudelleen heti huomenna. (kuvauksen inspiraationa toimi pikkusiskoni lukupäiväkirja)

Että semmosta.






























I love you so ♥
















4.4.2019

Kaunis maailmamme

Kuinka ihana onkaan palaneettamme, joka tarjoaa meille jokseenkin suotuisat elinolosuhteet ja mahdollista jokseenkin mielekkään ihmiselämän. Kuinka inhottavaa on se tosiasia, että maailman hyvinvointi on jakautunut koko planeetalle hyvin epätasaisesti jakaen ihmiset, planeetan asukkaat, hyvin epätasaarvoisiin asemiin toisiinsa verrattuna.

Se tosiasia, että itselläni ei todellisuudessa ole minkäänlaista käsitystä huono-osaisuudesta, köyhyydestä tai luonnonkatastrofeista, silloin tällöin muistuttaa minua ajatuksissani nauttiessani hyvästä elintasostani, joka mahdollisti minulle matkan ulkomaille.

Matkustin rakkaimman ihmisen kanssa erääseen eurooppalaiseen pääkaupunkiin. Ihan tässä Suomen lähellä.

Matkustimme lentäen. En osaa arvioida ilman Google, millaiset hiilidioksidipäästöt pelkästään letämisemme sai aikaan. Muusta ruuan ja palveluiden kulutuksesta huolimatta.

On vaikea arvioida omien valintojen oikeellisuutta. Sitä juuri, miksi minä saan matkustaa, ja valtaosa maailman muusta väestöstä ei välttämättä koskaan poistu omasta kotimaastaan, sillä varaa ei yksinkertaisesti ole. 

On vaikea arvioida myös sitä, miksen nauttisi tästä yhdestä ainoasta elämästäni, ja matkustelisi silloin tällöin.Tuskin koskaan saan tähän kysymykseen sitä oikeaa vastausta. Kukaan ei kerro minulle, miten minun pitäisi toimia.

Kuitenkin tein valintani varata lentoliput. Ja auttaa omilta osin hyväntekeväisyydellä ja muilla keinoilla, jospa ihmisarvo tällä planeetalla notkahtaisi tasapainoon.

Mutten haluaisi vähätellä sitä tosiasiaa, millaisen tunnelman matkustaminen saa ihmisessä aikaan.

Uuden kokeminen ja näkeminen. Uuden ilman ja uusien tuoksujen haistelu. Ehkä uuden puhekielen kuunteleminen. Uusien asioiden koskettaminen. Uusi paikka, uusi aika.

Se on jotakin sellaista, mistä en tahtoisi luopua. En tahtoisi luopua omasta osastani. Siitä että minulla on oikeudet, mahdollisuudet ja velvollisuudet. Ja niiden mukanaan tuomat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet.

Minulla on mahdollisuus auttaa ja vaikuttaa. Minulla on velvollisuus auttaa ja vaikuttaa. Minulla on oikeus vaikuttaa ja auttaa. Voin auttaa ketä tahansa, voin vaikuttaa lähes mihin tahansa. Se miten minkäkin asian tulkitsee, on tietysti toinen juttu.

Mutta kai yhden ihmisen päätös auttaa itseään ja avartaa omaa mailmankuvaa, rentoutua ja koke samalla jotakin jännittävää, on ihan validia?

Onko se?

5.3.2019

Tänään...



... eli 5.3.2019

Ostin  ruusuja. En sellaisia tavallisia ruusuja, niinkuin niissä kimpuissa aina on. Ostin pienen ruusutarhan. Sellaisen pienen pienen pensaan, jossa oli kolme nuppua. Yksi niistä ei ollut vielä puhjennut kukkaan. Kukat ovat punaisia, hieman muistuttavat vaaleanpunaista. Ostin myös toisen, sillä ainoastaan nämä kaksi olivat jäljellä, ja olisi ollut kurjaa erottaa ne toisistaan. Varmaan olivat itäneetkin samassa kasvihuoneessa.

Haluan ruusutarhan. Sellaisen suuren, jossa kukkii vanhat pensaat. Niitä kasteleisin juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa, kun kesä on kuivimmillaan. Ehkä pensaat houkuttelisivat lintuja ja hyönteisiä. Ehkä syksyisin ruusunmarjat vetäisivät puoleensa myös pieniä hirvieläimiä. Se olisi hienoa se.

Ruusut ovat nyt ikkunan ääressä pöydällä. Ruusutarhassani on tällä hetkellä myös rahapuu ja kesäkaktus. Kesäkaktusta en ollut tuntenut ennen, sekin on nyt uusi tuttavuus. Toivon että kaikki kasvit keskenään tulevat tarhassani toimeen ja nuput puhkeiaisivat. Sillä myös kaktuksessa oli nuppuja. Paljon.

Ostin tarhaani uutta multaa. Uskon, että tuoreesta mullasta kukat tarhassani ovat kiitollisia. Tai mitä se sellainen tuore multa nyt edes on. Suoraan maasta kaivettua. Helmikuussako sulaa maata? Varmasti siis ulkolaista multaa. Että kuljettaa nyt tänne pohjolaan jotain maaperää jostain etelästä lämpimästä. En usko että on hyvä juttu loppujen lopuksi ja pidemmän päälle.

Tästä uudesta mullasta on tarkoitus antaa kevätsiemenille myös koti. Asetella sinne multaan varovasti pienet siemenet itämään. Odottelemaan sinne lämpimään ja kosteaan, että ylettävät pian päivänvaloa kurkistamaan. Keväisin on kylvän aika, monissakin kotitalouksissa. Ajatellaan jo kesäistä parveketta ja sinne niitä kukkia. Ne laitetaan jo silloin siemenenä keittiöön johonkin pöydälle itämään ja siinä ne kasvullansa muistuttavat kesästä ja lämmöstä. Ehkä joitakuita ne muistuttavat työstä ja uurastiksesta. Minua ne muistuttavat tupakista ja hyvistä kirjoista.

Odotan jo kesää.




19.2.2019

elämä.jpg



Elämässä pitää vaan olla kissoja.

Kissakuvia.

Tai kissavideoita.

Tai Kissatarinoita.

Pitää vaan.

Olla kissoja.

Olen kertonut Kissatarinoita muutaman kerran Tampereen Ylioppilasteatterin OpenStage-tilaisuuksissa. Kännissä ja läpällä, tai ainakin krapulassa ja läpällä.

Kissatarinat ovat tarinoita Uunosta ja meidän yhteisestä elämästä.

Tarinankerronta-klubi järjestää Tampereella tarinankerronta-klubeja. Huomenna keskiviikkona voit kuulla Kissatarinoita pubissa nimeltään Kahdet Kasvot, Kauppakatu 14. 

Seuraavaksi kuitenkin kuvia kissasta.
















Mustavalkoinen kissa mustavalkoisissa kuvissa on aina tyylikästä toki.

Jos haluat katsella instagramissa mustavalkoisia kuvia elämästä, etsi käsiisi profiili elämä.jpg niin sieltä voi katsella.



Mukavaa kevään odotusta.



11.2.2019

Jotenkin kuitenkin....




... kaipaan sitä kaikkea mitä minulla oli tuolloin. Tai oikeastaan, enpä edes tiedä mitä minulla oli. Ja vaikken mitään varsinaisesti ole menettänytkään, niin silti.

Ihmisen kai kuuluu kaivata jotakin.

Puhtaita astioita.

Puhtaita vaatteita.

Viime viikonloppua.

Äitiä.

Kesää.

Kevättä.

Vastaleikattua nurmikkoa.

Kuumaa hiekkaa.

Joulua.

Tähtisädetikkuja.

Puista putoilevia lehtiä.

Pyynikkiä.

Pyynikki oli hetken jotain niin kaunista. Jotain mitä minulla oli. Vaikken siitä omistanut palaakaan.

Ja kaikki se, mitä Pyynikki toi tullessaan.









Kaikki tuo tuolla. Jopa se ilkeä naapuri. Jopa häntä ajatellessani, solut sisälläni täyttyvät lämmöstä ja onnesta.

 Ehkä juuri siksi osasin nauttia ajastani Pyynikin harjun juurella, sillä tiesin sen päättyvän. Ehkä. En tiedä, kukaan ei kertonut sitä minulle. 

Vaikka lopulta melkein kaikki siellä vaikutti olevan vain väliaikaista. Työni. Koti. Sotkut. Kesä ja lämpö. Hiki. Krapula.

Kaikki se haihtui lopulta. Ja voi kuinka kaipaankaan, vaikka kokoajan tiesin, minne olin matkalla.

Matkalla jälleen ei minnekään.














Kaikki se mitä minulla on nyt. Myös Pyynikki. 

Kaikkea sitä rakastan nyt.

Sitä etten tiedä.

Sitä etten ymmärrä.

Sitä, etten saa selville huomista.

Ja se, että olen juuri siellä, missä kuuluukin.

Kotona.

Matkalla,

omassa elämässäni.








12.1.2019

ihan muina karhuina



Olin tänään pyörälenkillä. 
Talutin nimittäin pyörää vanhasta kodista uuteen kotiin.
Poikkesin kaupan kassalla, ostin kaljaa ja pillimehua.
Myyjä toteaa:

Onpa sinulla ihana asu!

Oletan myyjän tarkoittavan muhkeaa takkiani, jonka karvaiseen olemukseen olen vajonnut.
Vastaan myyjälle hieman imartuneena:

Tein sen itse.

Myyjä innostuu, ja kysyy jokseenkin ilahtuneena:
Vau, oikeesti? Opiskeleksä jotain muotialaa?

Kauppaan oli eksynyt ostoksille myös toinen asiakas suksineen hiihtolenkin päätteksi. Hän osti parsakaalia, luomufetaa, tuoretta pinaattia, kurkkua ja tomaattia. Hän liittyi keskusteluun ja kertoi:

Mä näin sut aiemmin tuolla ja aattelin että voisko se olla karhu tai jotain.

Hiihtäjän näköharhoista huvittuneena minä, myyjä ja hiihtäjä nauroimme yhdessä hieman.

Hiihtäjä oli sitten kai havahtunut oikeisiin aatoksiin huomattuaan, että karhu taluttamassa pyörää Tampereen Tahmelassa olisi ehkä hieman liian mahdotonta ollakseen totta oikeassa elämässä.

Mutta oikeastaan ihan oikeassa elämässä:

kyllä,

olisi ihanaa olla karhu ja taluttaa pyörää Tampereen Tahmelassa tammikuisessa iltapäivän punaisessa auringonlaskussa.