Kiitti vitusti.

Istahdan pitkän ja raskaan päivän päätteeksi bussiin. Tai itseasiassa, bussi on niin täynnä, että joudun seisomaan. Katselen siinä ihmisiä ja pohdiskelen, kuinka kauniita luomuksia ihmiset ovatkaan. Lopulta yksi heistä painaa stop-nappia ja jää kyydistä. Istun tälle paikalle, jonka hän juuri minulle luovutti. Huhhuh, meinasi jo tulla hiki.

Olen väsynyt. Väsynyt, mutta onnellinen. Alkaa hymyilyttää. Ja vaivun mietteisiin.

Mielessäni mietin kulunutta päivää. Kaikkea sitä paskaa, jota se on minulle tuonut tullessaan, ja kaikkia niitä haasteita, joita tämä päivä on minulle asettanut. Niin juuri, niitä minä pohdin.
Yhtäkkiä huomaan hymyileväni suorastaan hampaat irvessä, ja pohdiskelevani pienessä suuressa mielessäni, kuinka onnellinen olen. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että on kaunis ja lämmin lokakuinen torstai-ilta. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että istun lämpimässä bussissa, joka kuljettaa minut kätevästi paikasta toiseen muutamalla kympillä kuukaudessa. Kuinka onnellinen olenkaan siitä että olen Suomessa, Tampereella.

Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että olen opiskelija ja valmistun lähihoitajaksi. Minulla on ihana koulu, ja sitäkin ihanammat luokkatoverit. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että minä saan Kelalta opintotukea ja pankista valtion takaamaa opintolainaa. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että minulla on työpaikka, vaikkakin hieman nihkeä sellainen. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että olen viimeisten tutkimusten mukaan terve, niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kuinka onnellinen olen siitä, että minulla on ihana, mutta sotkuinen ja pieni koti. Kuinka onnellinen olenkaan kaikista mielenvikaisista vaatteistani, huonekaluista, kengistä ja muista romuistani (joille en löydä mistään säilytystilaa). Kuinka onnellinen olenkaan harrastuksistani ja mahdollisuuksistani. Kuinka onnellinen olenkaan kaikista haavoistani, varpaistani, sormistani (tietysti myös muista ruumiinosistani) ja ihokarvoistani. Kuinka onnellinen olen kaikista niistä lahjoista, joita olen saanut perintönä, geeniperimänä ja synttäreillä (ja tietenkin niistä lahjoista, jotka olen itse antanut itselleni). Kuinka onnellinen olenkaan koko historiastani ja tulevaisuudestani. 

Kuinka onnellinen olenkaa perheestäni ja sukulaisistani. Kuinka onnellinen olenkaan siitä että minulla on äiti ja isä, jotka rakastavat minua ja minä heitä. Kuinka onnellinen olenkaan siskoistani, joita ilman olisin tuskin mitään (ja kuinka voisinkaan pukea sanoiksi tunteeni heitä kohtaan). Kuinka onnellinen olenkaan kaikista ystävistäni, jotka ovat aina tässä, vaikka ovatkin siellä (ja kuinka heitä rakastankaan). Kuinka onnellinen olenkaan Uunosta, joka ajaa minut välillä romahduksen partaalle, mutta silti häntäkin niin rakastan. Ja kuinka onnellinen olenkaan niistä kaikista ihmisistä, joita olen kohdannut elämässäni, ja jotka ovat elämässäni juuri nyt. Ja kuinka onnellinen olenkaan siitä, että mä vittu olen mä, juuri tässä ja nyt.

Mutta ennen kuin huomaankaan, on jo liian myöhäistä: unohdin painaa stop-nappulaa.

Jään pian seuraavalla pysäkillä pois, ja huomaan, että kotimatkani piteni kahdellasadalla metrillä. Kävelen kotiin, kotona riisun takin ja kengät. Otan kissan syliin ja syön palan suklaata. Ja sitten mietin, että jos voisin suudella elämääni, niin suutelisin siltä tuliruusunpunaiset huulet irti.