Anteeksi vain mutta...

... mitä tänään tapahtui?

Kuten tavallisestikin maanantaiaamuisin, myös tänään, minä havahduin auringon nousuun. Suljin verhot ja ajattelin että nyt nukun iltapäivään saakka.

Tunnin päästä puhelimeni soi. Puhelimesta kajahtaa kysymys: pääsisitkö Salpakankaan alakoululle kello yhdeksäksi? "Jööjooööh pääsen".. "No hyvä! Soitan sinulle pian"

Olen aamutokkurassa ja katson hetkenaikaa tyhjyyteen enkä tiedosta ympärilläni tapahtuvia asioita. Nokia tune soi. Painan vastaa. "Noniin, eli tule tänne koululle kello yhdeksäksi. Sijaistat tänään erästä opettajaa. Hmm.. Ensimmäiseksi sinulla näyttäisi olevan joku liikuntatunti. Suunnittelepa siinä samalla sopiva liikuntatunti vilkkaile kolmasluokkalaisille. Ohjeistan sinua lisää saavuttuasi paikalle. Nähdään pian!"

Panikoin. Minulla oli 45 minuuttia aikaa valmistautua. Unohdi kännykän. Pyöräilin alakoululle silmän räpäyksessä. En voinut soittaa sairastuneelle opelle saadakseni lisäinfoa. Improvisoin. Oppilaat eivät varmaan oppineet mitään.

Täytyy sanoa, että opettajan ammatti on raskasta. Kaikki opettajat, saatte kaiken sympatiani. Minä lupaan kasvattaa lapseni niin, etteivät ne auo teille päätään.

Muttamutta. On tässä päivässä jotain hyvääkin. Tai ei tämä päivä kyllä huonokaan ole ollut.

Ajoin nimittäin pyörällä ensikertaa vuonna 2013. Rakas Tunturi Poni.

Huomatkaa kettinki. Tätä pyörää ei muuten varasteta.

 

Ja söin vuoden 2013 ensimmäisen mansikan. Oli ulkolainen mansikka, maistu ilmalta.

Lisäksi kävin taas mummolassa. Hollolan mummolassa ja söin siellä makkarakeittoa. Elämäni on aika villiä ja tätä menoa saatan rappioitua. Nyt voisin mennä päikkäreille. Nukuin viimeyönä nimittäin viisi tuntia. Yksin nukkuminen on se vain sellaista.