Olen ollut kovin kiireinen. Ylppärivalmistelut vaativat sen. Pitää ravata kaupassa, käydä haravoimassa, suunnitella, pohtia, herätä aikaisin ja käydä myöhään nukkumaan. Onneksi kohta (huomenna!!!!!!) tämä kaikki uurastus palkitaan.
Mutta viimeisen kolmen päivän aikana olen tehnyt mm tällaista:
- käynyt kampaajalla.
-käynyt toisella kampaajalla höpöttelemässä lakkiais-kampauksesta
- suunnitellut yömyöhään ylppäreitä
- reenannut ylppäriesitystä
- käynyt suihkurusketuksessa, jep, pinnallista mutta hauska kokemus ja hyvä tulos
- maistellut ylppäriruokia
- maistellut ylppärijuomia
- ostellut syntymäpäivälahjaa siskolle
- polkenut vimmatusti pyörää ja vieraillut ystävien luona
- syönyt mummin ihanaa kasviskeittoa
- en enää edes muista koska on niin paljon kaikkea hössöttämistä että olen ihan pihalla
Alkaa olla vähän perhosia vatsassa. Minusta todella tuli ylioppilas, vaikken sitä viimesyksynä vielä tiedostanut tai edes uskonut. Tuntuu uskomattomalta, että minä, MINÄ, olen pian valkoinen lakki päässä juhlimassa ystävieni kanssa elämää ja sen alkamista, aikuisuutta ja vastuuta. Olen niin iloinen.
Toisilla ei ole asiat yhtä hyvin. Holloaln yläkoulua koetteli traaginen tapaturma, jossa kaksi yläkoulun poikaa joutuivat ajoneuvo-onnettomuuteen. Toinen pojista menehtyi saamiinsa vammoihin ja toinen loukkaantui pahoin.
En itse pysty käsittämään surua. Lohdutin pikkusiskoani, mutta en ymmärtänyt. "Kaksi tuntia sitten". Joku menetti poikansa, joku ystävänsä.
Itse menetin rakkaan ystäväni kun olin saman ikäinen kun siskoni. Se oli rankkaa. Mutta sitä, että menehtynyt poika oloisi oma poikani, tai veljeni, en pysty käsittämään.
Otan suuresti osaa suruun. Olen pahoillani, etten voi ymmärtää tapahtunutta, tai läheisten tuskia. Mutta otan osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti